Nokian Pinsiöstä tatamille ponnistaa seurassamme monille tutuksi tullut Arto Lehtinen. Lehtisiä tunnetaan riveistämme kaksin kappalein, mutta tällä kertaa esittelyvuorossa on katailijana paremmin tunnettu versio.
Aikuisiällä judon aloittanut, Nokian Judossa judokaksi lähtenyt harrastaja on kulkenut pitkän ja mutkikkaan tien lajin saloihin. Matka alkoi vuonna 2008, kun tavoitteena oli kunnon kohotus, ja kannustajana toimi oma jälkipolvi, jonka kanssa tatamille astuttiin aluksi myös vanhemman roolissa. Sittemmin nuoriso on siirtynyt muihin lajeihin – mutta Artopa ei.
Kasvattajaseuran aktiiviseksi jäseneksi jäätyään tutuiksi tulivat sekä pysty- että mattotekniikat, joita kerrattiin lähes kyllästymiseen saakka. Omaa osaamista syvennettiin entisestään, kun uusien tulokkaiden ohjaaminen alkoi kiinnostaa. Samalla tuli kehitettyä seuran toimintaa, mikä onkin ollut alusta asti kiinnostuksen kohteena. Seuratoimintaan osallistuttiin aktiivisesti, ja erityisesti nuorten innostaminen lajin pariin onnistui vuosien varrella jopa yli odotusten.
Siirtyminen Tampereen Judon seuratoimintaan tapahtui käytännön mahdollisuuksien kautta. Alkuperäisessä kotiseurassa ei ollut tarjolla kata-leiriä, johon osallistua, kun taas Nääshallilla sellainen järjestettiin pitkän tauon jälkeen keväällä 2014. Osallistuminen toi vyökoevalmistautumiseen uutta puhtia, ja samalla katse kiinnittyi nykyisen kotiseuran toimintaan, jonka harjoittelumahdollisuudet ja painopisteet erosivat vanhasta. Vaihdos Tampereen Judoon tapahtui loppuvuodesta 2015.
Tuolloin Tampereen Judossa aktiivisina vetäjinä toimivat Petri Heiskanen ja nykyinen 2. dan Arto Lehtinen – tai ”two dan Arto”. Heidän innostavat ja monipuoliset, puujalkavitsejä tihkuvat treeninsä, jotka pidettiin suuressa salissa runsaan harjoittelijajoukon keskellä, sementoivat seuravaihdoksen ja uuden jäsenyyden. Uusi Lehtinen osallistuikin kaikkeen heti alusta alkaen aktiivisesti. Jo jäsenyyden alkuvaiheessa vastuulle tuli Ylöjärvellä järjestettyjen lasten judotreenien ohjaaminen. Kun toiminta Ylöjärvellä hiipui, vastuu jatkui perhejudon ryhmän vetäjänä. Koronavuosien jälkeen toiminta laajeni pysyvästi myös koulujudoon. Näistä vaiheista lisää myöhemmin – sillä tätä kiihtyvää tahtia täytyy jo hieman taustoittaa, jotta päästään Lehtisen varsinaiseen intohimoon, eli kataan.
Puolen vuosisadan ikä ei ole syy hidastaa vauhtia – päinvastoin. Sivusta seuraavat ihmettelevät, mistä ihmeestä aikuinen, nykyisin maatilaa pyörittävä isäntä löytää kaiken sen ajan Tampereen Judon toimintaan osallistumiseen. Oli kyseessä arki tai pyhä, päivä tai ilta – lähes aina löytyy aikaa seuran toimintaan. Lasten ja nuorten kanssa toimitaan viikonloppuisin perhejudossa, jossa vanhemmat ja lapset pääsevät harjoittelemaan yhdessä – leikin varjolla, mutta tosissaan. Viikolla nuoria peruskoululaisia tutustutetaan judon perusteisiin liikuntatunneilla – ja samalla innostetaan mukaan lajin pariin.
Yhtä kaikki, tämä näkyvä markkinointi yhdessä seuran muiden aktiivisten toimijoiden kanssa on tärkeää perustyötä, joka tuo uusia jäseniä mukaan toimintaan. Seuramme talous perustuu tähän tasaiseen lajiharrastajien joukkoon, joka muodostaa sekä toiminnan että talouden selkärangan. Vuosien saatossa innostusta ja oppeja ovat saaneet jo tuhannet oppilaat.
Arki-illoille mahtuu myös muksujudo, jossa lasten harrastusta viedään jo astetta pidemmälle. Lajin salojen opettamisen lisäksi lasten ja nuorten välitön palaute vaatii ohjaajalta tietynlaista joustoa. Turha ryppyotsaisuus – tai kuten eräs nuori osuvasti totesi, ”näkkileipänaamaisuus” – ei innosta pysymään ryhmässä. Näissä ryhmissä kuitenkin pysytään – ja innostutaan. Ryhmän vetäjänä toimii Lehtinen, ja toisena vetäjänä on huumori, itsensä likoon laittaminen, nolojen tilanteiden pelkäämättömyys ja sanallisen säilän käyttö – kuitenkaan unohtamatta reilua asennetta ja toisten huomioimista. Kaiken tämän keskelle ahdetaan vielä tiistaisin ja torstaisin osallistuminen ”omaan reeniin”, eli omaa judo-osaamista ylläpidetään aikuisten kuntoreeneissä.
Myös seuran kisatapahtumiin osallistuminen ja käytännön puitteiden pystyttäminen – sanan varsinaisessa merkityksessä – on pikkuhiljaa hivuttautunut mukaan repertuaariin. ”Yhressä tehrään – porukalla mennään” -asenteella varustettu porukka tarvitsee aina joukkoonsa jonkin sortin kympin, joka ainakin omilta vastuuosiltaan katsoo homman perään. Viime vuosina se on tarkoittanut yhä enenevässä määrin suunnittelua, tavaroiden kuljetusta, kantamista, ohjeistusta ja paikan päällä joka paikan hanslankarina toimimista. Unohtamatta kuitenkaan, että mikään seuran toiminto ei pelitä ilman mittavaa joukkoa vapaaehtoisia – eikä ilman hallituksen alkuun panevaa työpanosta, joka luo rakenteet ja suuntaviivat koko toiminnalle.
Tämän tekstin alussa mainittiin, että tämänkertainen seurakasvo tunnetaan myös katailijana. Mutta miten kuntoilun vuoksi judon aloittanut harrastaja päätyi katan saloihin? Mahtoiko olla jokin katala juoni? Shiaistakin on toki kokemusta – tosin lyhyt ja yksi sellainen. Alempien vöiden mestaruus, Vantaa 28.3.2010, M-73, alkukarsinta, ja ottelun kesto: 28 sekuntia. Kokemus osoitti ainakin sen, kuinka vaativasta ja rajusta lajista voi olla kyse. Samalla myös sen, että lajia voi harrastaa ja osallistua monella eri tapaa – ikä ja kokemus tuovat mukaan tiettyjä realiteetteja.
Kata tuli aluksi mukaan vyökoevaatimusten kautta, mutta se ei selitä nykyistä, viiden katan syvyyteen ulottuvaa taitoa. Yksinkertaisin selitys lienee lajin osa-alueen haastavuus, ilo taidon kehittymisestä, eteenpäin opettamisesta – sekä uppiniskainen luonne, joka ei anna periksi, vaikka tuomareiden arvostelu toisinaan harmittikin. Vaihtelevat suoritukset ja joskus yllättävät tuomiot saavat ihmisen sisuuntumaan ja yrittämään uudestaan. Jos ei muuten, niin ainakin asenteella.
Viimeisen seitsemän vuoden aikana on koluttu Etelä-Suomessa järjestettyjä kisoja – pääsääntöisesti pääkaupunkiseudulla, Lahdessa ja kotisalissa. Mukaan on mahtunut myös pari ulkomaanreissua: Ruotsin Nordic Judo Kata Open Tounament (epävirallinen katan PM-kilpailu), joita koko osallistunut ryhmä taisi ensimmäisellä kerralla jännittää enemmän kuin myöntääkään. Tämän vuoden kisasta Arto (parinsa Alvaron kanssa) toi Suomeen hopeaa Kimeno-katasta.
Lähes kolmenkymmenen kisan jälkeen jännitys on vaihtunut vankkaan rutiiniin. Oli kyseessä sitten Nage-no-, Katame-no-, Kime-no-, Ju-no- tai Kodokan Goshin Jutsu -kata, suorituspaineet pidetään kannen alla – ja viimeistään paluumatkalla ruoditaan koko tapahtuma h u o l e l l a. Suorasukainen kommentointi saa seurakseen itseironista oman suorituksen arviointia, eikä menestystäkään ole jäänyt puuttumaan. Saavutuksina on useampi SM-mitali ja vielä lukuisampia palkintosijoja pienemmän mittaluokan kisoista.
Kokonaisuudessaan Lehtisen polku voi olla meille kaikille positiivinen esimerkki siitä, miten lajiin tutustumaan lähtenyt harrastaja suistui raiteiltaan lähes kokopäiväiseksi seura-, kisa- ja harrastaja-aktiiviksi. Toiminnan ei tokikaan tarvitse paisua yhtä ison mittaluokan panostukseksi – pienempikin riittää. Riittää, että osallistuu, pyrkii kehittämään omia taitojaan oman ajankäyttönsä puitteissa, huomioi toiset ja lähes huomaamattaan vahvistaa harrastajien yhteishenkeä.
